tiistai 26. marraskuuta 2013

Lisää lunta, kiitos!


Sunnuntaista asti maata on peittänyt hienon hieno kuurakerros. On niin nautinnollista kieriskellä kuuraisella nurmikolla, lenkkeillä pakkasessa tähtitaivaan alla ja kuunnella jäätyneen maan rahinaa tassujen alla. Vielä kun saisi pikkuisen lunta! Talvivaatteetkin on kai parasta kaivaa pikapuoliin esille. Maanantaina saapui taas ruokalasti oven taakse, johon sen postimies ystävällisesti jätti. Sofia kirjoitti puolestani lapun, että paketin voi jättää kuistille, eikä tarvitse soittaa ovikelloa, kun olen yksin kotona. Ei sitten tarvinnut lähteä postista hakemaan, vaan pääsi heti maistelemaan uutta ruokaa. Vasta-avatusta pussista sen vaan tuntuu maistuvan niin paljon paremmalta!

Rähinäryhmä-nimisestä blogista löytyi mielenkiintoinen postaus liikuntapäiväkirjasta. Emäntä ajatteli sitä testata ja kirjata siis viikon ajalta minun liikkumiseni ylös ja julkaista sitten yhteenvetona tänne. Saas nähdä montako kilometriä kertyy, mieleenkintoista!

maanantai 18. marraskuuta 2013

Tyyntä myrskyn edellä

Lauantai ennen Eino- myrskyä oli aivan mahtava ulkoilupäivä! Aurinkoinen sää ja raikas ilma, mikäs sen parempi tapa nauttia siitä, kun lähteä vähän metsään jälkiä haistelemaan. Nenä vei taas, kuten niin monina muinakin kertoina, joen varrelle: siellä käy peurat ja muut metsän asukit juomassa, joten jälkiä ja tutkittavaa riittää. Yllätimpä minä kerran ison hirvenkin sieltä, onneksi oli joki välissä ja hihna sillä hetkellä valjaissa kiinni, tuumi emäntä.


Tällä kertaa ylitettiinkin jokeen laskeva puro ja lähdettiin tutkimaan ihan vieraita reittejä. Ihan tarkka sijaintimme ei ollut selvillä, mutta samaa polkua takaisin seuraamalla päädyttäisiin takaisin joelle, jos ei mitään tuttua tulisi vastaan. Ja samaa polkua sitten tulimmekin takaisin, kun kello alkoi uhkaavasti lähestyä neljää ja hämärä hiipi pikkuhiljaa tiheään metsään. Ja ehdittiinhän sen reilun parin tunnin aikana jo aika pitkä lenkki kiertääkin! Onneksi iso, komea kuu-ukko nousi valaisemaan kolmen kulkijan kotimatkaa.


maanantai 11. marraskuuta 2013

Aikainen ranskis parhaan paikan nappaa


Lepohetki auringossa isänpäiväjuhlien ja pitkän lenkin jälkeen.

 Maltti on valttia, pyh! Kun on nopea, niin ehtii paljon enemmän! On syytä olla vikkelä, niin pääsee parhaille paikoille tai vaikka mukaan jonnekin. Minä olen aina ensimmäisenä valmiina, jos tarvitsee jonnekin lähteä. Hyppään ihmisten jalkojen vasten seisomaan (vaikka tiedän kyllä, etten saisi sillä lailla toisten päälle pomppia, mutta se voi joskus unohtua...) ja katson lautasen kokoisiksi pyöristetyillä silmilläni, että "pääsenhän minäkin mukaan?" Jos vastaus on myönteinen, siirryn jo eteiseen valmiiksi.

Joskus siinä lähtemisessä kestää ihan hirveän kauan. Sitten saataan käydä varmistamassa, että pääsenhän minä varmasti mukaan (eihän sitä tiedä, jos lupaus olisikin jo unohtunut). Välillä tulee kuitenkin eteen sellaisia tilanteita, että mulle sanotaan, että "Daci ei voi tulla mukaan." Sitten siirryn kohtalooni tyytyen jollekin hyvälle paikalle katsomaan hapan ilme naamallani, kun toiset lähtevät esim. kouluun tai töihin. Monesti varmistan vielä ikkunasta, että se auto oikeasti kaartaa pihasta pois, eikä kyseessä ollut mikään huijaus. Sitten voikin siirtyä omalle paikalle nukkumaan kunnon päiväunet, niin jaksaa lähteä lenkille, kun joku tulee takaisin kotiin.