Eilen oli taas aika käydä uusimassa rokutukset, joten se tarkoitti pikaista keikkaa Vihtiin. Minulla ei ole mitään lääkärikammoa, vaan vedän nelivedolla sisälle asti! Vaaka kertoi, että painokin on pysynyt samana. Vastaanottohuoneen ovi pysyi tiukasti kiinni, vaikka koitin sinne kovasti kurkkia, että joko olisi mun vuoro. Ei ollut, mutta sitten tuli hoitaja siihen pusuteltavaksi ja odotustilan matonkin ehdin tutkia tarkkaan. Siinä on aina tosi paljon hajuja!
Pian tuli kuitenkin se mun vuoro ja sitten mut nostettiin pöydälle tutkittavaksi: tuttu setä tarkasti päästä varpaisiin. Hoitoitoimenpiteet suoritettiin nopeasti, vaikka pari kertaa kokeilin, josko pääsisi kesken kaiken pöydältä alas. Mutta ei se rokutus kyllä sattunut, lääkärikin sanoi, että taitaa olla niin paksu nahka. Lopulta emäntä nosti alas pöydältä ja kun kerran nelivedolla sisälle päin, niin sama myös ulos päin, mutta auton eteen stoppi! Ei kai me nyt heti kotiin lähdetä? Kovasti koitti emäntä houkutella, mutta nurmikolta kantautui mielenkiintoisia hajuja. Jopa niin mielenkiintoisia, että meinasi jäädä huomaamatta emännän taakse ilmestynyt iso ja komea uros, selvästi minua vanhempi herrakoira. Sille piti sanoa pikaisesti moikat ja samoin tarhassa käyskenneelle hepalle.
Kotona sain reippaan pojan- palkinnoksi hammasharjasiilin. Tässä kuvassa sillä on enää pää jäljellä, sen mä söin kyllä tänä aamuna pois. Emäntä mietti, että mitä minuun mahdettiiinkaan eilen pistää, kun olin aamulla ennen seitsemää valmiina ja siilikin maistui. Tehtiin aamulla pidempikin lenkkikin, mikä on harvinaista, kun olen normaalisti maailman aamu-unisin otus. Jos se oli sitten sitä dopingia?