torstai 4. helmikuuta 2016

Dacille

Siitä on nyt viikko, kun jouduimme palaamaan eläinlääkäristä ilman sinua. Ensin olit siinä ja sitten et enää ollutkaan. Sen tajusi, mutta toisaalta ei tajunnutkaan. On niin outoa olla ilman koiraa. Mutta et sinä ole kokonaan poissa, olet muistoissa, aina sydämessä. Niin paljon tulee vielä "vanhasta muistista". Ulko-oven avatessani odotan, että pääsi kurkistaa oven raosta ja singahdat kuistille iloisena. Niinhän sinä aina teit. Iltaisin, kun istun sohvalla, odotan, että kiipeät rappusia yläkertaan. Mutta ei, et ole enää täällä. Sitä on niin vaikea käsittää.

Iltaisin savupiipun vieressä on tyhjä paikka, siinä oli sinun paikkasi. Käperryit siihen lenkin jälkeen, tassut tai poski lämmintä piippua vasten. Tai hyppäsit sohvannurkkaan. Siihen sohvalle, jossa joku jo istui, vaikka toinen sohva olisi ollut tyhjä. Nyt sohvanurkasta ei enää kuulu tyytyväistä pörinää, sitä, jota pidit, kun möngersit itsellesi paikkaa.

Öisin käperryit polvitaipeeseen ja varastit niin monesti peittoni, kun röhnötit pitkin pituuttasi kyljelläsi sängyn jalkopäässä. Miten niin pienenä venyitkin koko sängyn tai sohvan levyiseksi? Monesti aamulla olit ryöminyt ylemmäs ja nukuit selkä vatsaani vasten. Enää en voi herätä siihen.

Muistan mikä määrä perhosia lensi vatsassa, kun odotimme lentokentällä sinua ja Anikoa saapuvaksi. Sitten ne Peterin lähettämistä valokuvista tutut ruskeat silmät olivat siinä, kurkistivat Anikon lentokassista. Sinä pieni hurmuri, kiedoit meidät heti suurien pennuntassujesi ympäri. Hurmasit niin monet muutkin. Olen selannut kuvia, itkenyt ja nauranut niille. Olen löytänyt videoaarteita, joita en edes muistanut olevan. Toissapäivänä, kun istuin koneella ja katsoin videota sinusta, jostain pöydältä tai roskiksesta tipahti Pepsi-korkki. Siinä oli sinun hampaanjälkesi. Otin sen talteen.

Olen sinulle niin monesta kiitollinen. Kiitos, että saimme hetken kulkea kanssasi samaa polkua. Opetit niin paljon, kiitos Daci!


Kun kaipaus ja ikävä polttaa niin, että satuttaa,
kuuntele silloin sydäntäsi, joka kertoo sinulle,
että se oli onnea ja iloa parhaimmillaan,
ja nyt muistot ovat kauneinta mitä sinulla on

- kirjoittaja tuntematon -

8 kommenttia:

  1. Ihmisen suurin kirous on pitkä muisti. Se saa meidät kärsimään. Toisaalta kuitenkin vain hetken. Sen jälkeen se antaa meidän nauttia ihanista, hyvistä muistoista rakkaimpiemme kanssa. Se tekee meistä rikkaita.

    VastaaPoista
  2. Kyyneleet vierähtivät poskilleni, kun eläydyin tekstiisi. Kuinka raskasta aikaa se onkaan, kun oma rakas on poissa. Voimia surutyöhösi <3 Muistoja vaalien <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se olo on edelleenkin niin epätodellinen. On vaikeaa ymmärtää, että toinen on poissa... Ikävä on valtava.

      Niinhän se Vartiaisen Jennikin laulaa, että "muistot on kalleinta kultaa". Kiitos! Terkut teidän pojille <3

      Poista
  3. Tosi paljon voimia ja iso hali sulle♥

    Koiran menettäminen on aina ihan kauheeta, ja sulla on varmasti tosi kovat paikat nyt. Toi on just se vaihe kun kaikista asioista tulee mieleen koira, oli se asia mikä tahansa. Vielä kerran isot halit<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Milla!

      Ei ole päivääkään, jolloin se ei olisi ajatuksissani. Pienetkin koirat jättävät niin ison jäljen <3

      Poista
  4. Pitkän tauon jälkeen palasin tähän blogiin. Oli todella ikävä kuulla Dacin poismenosta. Lämmin osanotto suureen suruun. T:Sulo ja kotiväki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sulolle ja perheelle <3

      Olen aina välillä käynyt kurkkimassa teidän blogissa, jos olisi tullut jotain uutta. Facebookin ranskisten terveys-ryhmässä taisi olla teidän kuulumisia? Toivottavasti korva tulee pian kuntoon!

      Poista